perjantaina, maaliskuuta 31, 2006

Epätoivoinen yritys pitää nuoruudesta kiinni

Kipaisin eilen illalla lähikauppaan ostamaan vaippoja. Matkaan tarttui myös uusi Veli-lehti, joka on suunnattu 20-25-vuotiaille katu- ja populaarikulttuurin tietoisille kuluttajille. Kassalla tuntui hölmöltä ja kassaneitikin tuntui hiukan naureskelevan. Ei siinä lehdessä kyllä mitään lapsista puhuttu. (Juri)

keskiviikkona, maaliskuuta 29, 2006

Kaksi listaa

Asioita, joiden vuoksi kannattaa olla koti-isä, joka tekee hommia himassa samalla kun leikkii hoitavansa lasta:
-Voi katsoa NYBD Blueta neljä jaksoa peräkkäin, koska sille on moraalinen oikeutus
-Voi juoda parit kaljat keskellä päivää, koska minä tarvitsen sitä
-Voi huoletta ruveta heilumaan hyperaktiivisesti joka suuntaan työasioissa, mikäli siltä tuntuu. Koska kyllä ihmiset ymmärtää
-Tutustuu lähiseutuunsa paremmin kävely- ja kauppareissuilla
-Koska aikaa on vähän, sen käyttää tehokkaasti, mikä pätee myös rentoutumiseen

Asioita, joiden vuoksi ei:
-Aina on töissä
-Koskaan ei ole vapaalla
-Välillä tuntuu, ettei näe kuin Hakaniemen eri laitoja (Ville)

tiistaina, maaliskuuta 28, 2006

Nukutus onnistui!

Nukutus onnistui! Nukutus onnistui! Nukutus onnistui! Jes jes jes jesssss! (Juri)

maanantaina, maaliskuuta 27, 2006

Turmiolan Tommi, osa 2

Minäkin kävin lauantaina lapsen kanssa Alkossa. Lähetin Ottilian ja Elinan kenkäkauppaan ja sanoin, että tulen kohta.

Piti asioida aika vikkelään. Siitä jallupullo, kun en keksinyt muuta. Punaviinin valitsin tyystin etiketin perusteella - tuli nätti. Kautoa nimittäin kiinnostivat pullot niin paljon että hän olisi vaikka pää edellä heittäytynyt vaunuista tutkimaan niitä. Aivan varmasti lapsen kanssa olisi helpompi käydä Alkossa, jossa pullot ovat jurottavan myyjän takana pullonperä edellä. Mutta ehkä silloin lapsen kanssa ei käyty Alkossa. (Juri)

(Lastenvaunut ovat kyllä erinomainen tapa varastaa tavaraa. Muistan ainakin jogurtin ja maidon pöllineeni Seston Etujätistä, kun olin laittanut ne Ottilian vaunuihin aukikäännetyn viltin alle. Toisen kerran muistan ihmetelleeni, mistä joku rusina- tai pähkinäpussi tuli. Sitten tajusin, että olin laittanut sen korin sijaan vaunuihin ja unohtanut maksaa.)

Turmiolan Tommi iskee

Käsi tarttui jallupulloon - mutta vetäytyi viime hetkessä takaisin. Tähän minä en rupea, sanoi ääni sisälläni.

Olin juuri yrittänyt saada Kautoa nukahtamaan päiväunille. Olin vatkannut häntä puoli tuntia, laulanut unilaulua, silittänyt, pitänyt väkisin alhaalla, ettei tämä pomppisi ja kurkkisi ikkunasta ulos tai hakkaisi jalkalamppua, ja kiroillut ja huutanut naama punaisena: "Pitää nukkua!" Kaikki tämä auttoi.

Just joo.

Sitä on aiemmin lukenut vanhemmista, joilla on ongelmia ja jotka eivät saa lasta nukahtamaan. Muistan ihmetelleeni, kun naapurin asunnosta kuului lapsen itkua. Naapurissa mies ei saanut pientä lasta nukahtamaan. Itkua kuului vain vuoroiltoina: äiti sai lapsen nukahtamaan kiltisti ja helposti, ilman itkuja. Eikö hän muka osaa? Hah! Minä se osaan lapsen nukuttaa.

Just joo. Kun tulin lasta nukuttamasta, ryntäsin viinakaapille. Käsi tarttui jallupulloon. Minä otan yhden tukevan ryypyn ja rauhoitun. Sama käsi laittoi pullon takaisin.*

Kävi sitten niin, että Kauto ei nukkunut päiväunia. Olimme olleet aivan varmoja, että tämä kellahtaa sänkyyn ja alkaa kuorsata saman tien: olimme käyneet Ruissalossa ja kävelleet ulkona ainakin puolitoista tuntia ja syöty oli ja Kauto oli ollut vähällä nukahtaa linja-autoon. Lisäksi tämä oli kakkahädän takia nukkunut yöllä vain reilut yhdeksän tuntia. Hän sitten valvoi reippaasti ja yllättävän hyväntuulisena puoli kahdeksaan - eikä siltikään meinannut nukahtaa rauhallisesti. Kuulin oven läpi Elinan huutavan pojalle ihan samoja juttuja kuin minäkin päivällä.

Ja ei, pojalle ei ole tulossa hampaita. Hän on hereillä hyväntuulinen eikä pureskele vastaantulijoita. Hänellä ei myöskään ole korvatulehdusta. Kun hän nukahtaa, hän nukkuu kohtalaisen nätisti. Ongelma on nukahtaminen. Siitä on tullut leikki emmekä me osaa katkaista leikkimisen kierrettä. Olen sanonut Elinalle, että meidän pitää ruveta nukuttamaan lasta niin että hänet jätetään sänkyyn ja aina välillä käydään kääntämässä takaisin makuulleen ja jutella mukavia - hympsytykset ja kahdeksatta kertaa alkavat unilaulut pitää jättää pois. Ongelma on siinä, että Kauto oppi juuri kiipeämään pois omasta pinnasängystään.

Elina lohdutti minua, kun minulla oli huono omatunto huutamisesta: eräs tuttumme oli huutanut yön pimeydessä kitisevälle lapselleen, kun otettu lääke ei ollutkaan auttanut eikä lapsi suostunut nukahtamaan uudestaan: "Vittu kärsi sitten!" (Juri)

* Kun Elina tuli illalla makuuhuoneesta lasta nukuttamasta, otimme yhteiset ryypyt. Sanoin: "Kauto ajaa meidät juoppohulluuteen."

sunnuntaina, maaliskuuta 26, 2006

Mittatilauskirjallisuutta isälle

Nythän on niin, että lastenkulttuurin pitäisi miellyttää lähinnä vanhempia. Yhden Maikin tai Camillan vielä siedän, mutta jos koko lastenkirjallisuus olisi sitä, niin...
No, tämä on retorista löpinää. Eihän se ole. En ole edes vielä lukenut Laura Ruohosen Allakka pullakkaa saati Davide Calin ja Anna Laura Cantonen Mittatilausisää Vapulle, kun se on niin pieni, mutta odotan niitä hetkiä jo innolla. Molemmat kirjat ovat mahtavia! Erika Kovasen 2000-lukulaisella tavalla retro kuvitus Allakkaan kiehtoo mieltä, varsinkin kun se yhdistyy Ruohosen nonsense-lyriikkaan. (Ei tällaista vaan silloin tehty, kun...)
Mittatilausisä on samanlainen älyn ja visuaalisen ilotulituksen riemuvoitto. Juonen kertoo takakansikin: "Minulla on maailman paras äiti. Nyt pitäisi löytää yhtä hyvä isä." Eli ajankohtainen aihe, mutta ei tiedostavuutta vailla huumorintajua. Oi miksi, oi miksi suomeksi ei julkaista tällaisia enemmän?
Oi siksi, oi siksi, että näiden tekeminen on oikeasti kallista. Onneksi kustantajat jaksavat yrittää, vaikka Suomen markkinat ovatkin kaukana ranskalaisista. Siellä tehdään aivan ihania tietokirjoja ja -lehtiä lapsille: ei tietoakaan aliarvioinnista, teennäisyydestä tai muuten vain huonosta mausta. (Ville)

Vauva-Alko

Kävin pari päivää sitten Alkossa. Mietin, voiko sinne mennä lastenvaunujen kanssa: "Eikös joku paheksu? Ehkä katsotaan pitkään, kun etsin konjakkia, vaikka minun pitäisi hoitaa lastani kotona?"
Höpö höpö. Eräs oululainen sarjakuvapiirtäjä, hurtti sanaleigittelijä, ja hänen kubistisen taiteen anatomiasta ja kärpäslätkistä jotain ymmärtävä pilapiirtäjätoverinsa tulivat vastaan Alkon oven suussa. Sanoin heille, että tässä juuri mietin, kehtaako astua sisään lapsen kanssa. Johon Oulun-velmu: "Mitä vielä, katos nyt tänne alas, tänne vaunuihinhan on jätetty todella näppärästi tilaa juomille! Kätevää!"
Kuten olikin. Sisään mennessä huomasin, että Alko oli kuin suunniteltu lastenvaunuja varten - mukavasti tilaa kerätä ostokset, ovet olivat vaunuja leveämpiä ja myyjä neuvoi ystävällisesti konjamiiniasioissa. Eläköön uljas uusi alkoholikulttuuri! (Ville)

(Vappu Taipale olisi kyllä närkästynyt siitä, että hänen nimeään kutsutaan kommarinimeksi. Mutta myönnettäköön, että jonkinasteisia konnotaatioita nimessä saattaa olla. Pääasia kuitenkin, että istuu lapselle ja on selvää suomea.)

lauantaina, maaliskuuta 25, 2006

Unista minäkin

Näin joskus unen, jossa olin jossain epämääräisessä kauppakeskuksessa ja kanniskelin lasta mukanani sellaisessa auton turvakaukalossa, jossa on kantokahva. En enää muista, oliko lapsi Kauto vai Ottilia - jos se oli Kauto, uni on saattanut edeltää hänen syntymäänsä. En ole enää varma.

Oli miten oli, unessa jätin lapsen kaukaloon jonnekin kauppakeskukseen - muistan että siinä oli vieressä pylväs - ja menin elokuviin! Elokuvan päätyttä vasta tajusin, mitä olin tehnyt, ja hätäännyin. Hätäännyin ilmeisesti niin pahasti, että uni katkesi ja heräsin enkä muista, mitä unimaailmassa enää tapahtui. Unien näkeminen fiktiivisistä kauppakeskuksista ei ole minulle mitenkään harvinaista, mutta harvoin ne ovat näin henkilökohtaisia.

Olen myös herännyt kesken unen ottamaan kiinni ikkunasta putoavaa Ottiliaa. Olin ennen melko immuuni korkeille paikoille, nyt en enää pysty käymään juuri edes parvekkeella, koska ensimmäinen ajatus, mikä mieleen tulee, on että lapseni tulee perässä ja putoaa. Jostain syystä rupean myös kuvittelemaan, että haluan näyttää lapselle paremmin ja roikutan tätä kainaloista (hiukan Michael Jacksonin tyyliin). Jos saan tämmöisen ajatuksen päähäni, kun pitäisi ruveta nukkumaan, kestää kauan ennen kuin saan uudestaan rentouduttua.

(Onnea muuten Vapulle! Kuten jo sanoin yksityiskeskustelussa, komea kommarinimi!)

perjantaina, maaliskuuta 24, 2006

Homma hallinnassa

Viime sunnuntaina pidimme vauvalle, Vapulle, nimiäiset. En ole kuitenkaan vielä käsitellyt niitä mielessäni, joten jätetään kommentit sieltä toiseen kertaan.
Nyt palaan mieluummin suosikkiaiheeseeni eli unimaailmaan. Kun Vappu syntyi, sama asia toistui jotakuinkin yöstä toiseen: etsin, missä hän oikein on ja halusin varmistaa, että kaikki on hyvin. Työstä ja hoitamisista väsyneenä en ollut oikein unessa, mutten selkeästi valveillakaan. Muistan vain nostelleeni peittoja ja ravistelleeni tyynyjä ja huutaneeni: "Missä ihmeessä hän oikein on? Ei ole täällä, eikä täällä, minne se pötkylä on kätkeytynyt?"
Koska vauva oli niin pieni, olin sitä mieltä, että en voi ravistella peittoja ja tarkistaa, missä hän on, koska lapsi saattaa lentää lattialle. Niinpä käytin hyvän tovin varmasti ulkopuolisen silmin järjettömään sängyn kiertämiseen ja peitoissa olevien muhkuroiden analyysiin.
Kaikki huipentui eräänä yönä, kun aloin kantaa tyynyä ympäriinsä, ilmeisesti luullen sitä vauvaksi. Raisa kommentoi minulle, että miksi kannat tyynyä. Johon vastaus luonnollisesti kuului: "Äläs kuule vittuile, homma on hallinnassa! Minä osaan tämän homman!"
Niinpä.

torstaina, maaliskuuta 23, 2006

kaino kysymys

Miten voi olla mahdollista, että viisikymmensenttisestä tytöstä irtoaa sellainen määrä kakkaa?

keskiviikkona, maaliskuuta 22, 2006

Älkää kysykö mistä johtuu

Jurin viesti pani ajattelemaan tekstiä Jussi S. Karjalaisen julisteesta viime vuosituhannelta: väkivalta on vuorovaikutusta. (Ville)

Parisuhdeväkivaltaa

Lapsen kanssa kahdestaan kotona on yleensä mukavaa. Se on hyvä tapa luoda toimivaa parisuhdetta, johon ei kuulu muita.

Ongelmaksi muodostuu vain parisuhdeväkivalta. En voi maata hetkeäkään rauhassa ilman että Kauto villiintyy ja tulee repimään silmälaseja päästä. Minulla on kohtalaisen kalliit lasit, joihin olen erittäin tyytyväinen, mutta pelkään, että jos tätä vielä kauankin jatkuu, joudun hankkimaan uudet. Kerran optikko jo pelkäsikin, että sankoja ei saa suoristettua - mutta kokeili silti, onneksi.

Eilen olimme kahdestaan vajaan tunnin. Sinä aikana Kauto sai revittyä minulta lasit päästä ja puristeltua naamaani, kaulaani, leukaani ja nenääni, tirskuen ja höröttäen samalla kovaäänisesti. (Yritin luonnollisesti kieltää.) Rajuimmassa kohdassa hän raapaisi minulta pienet palat ihoa pois nenänjuuresta. Se tuntui kirpeältä. Desinfioin haavat - mistä sitä tietää, missä ne pienet kynnet olivat aiemmin vierailleet.

Myöhemmin kun Elina oli jo tullut kotiin, Kauto kolautti minua päähän täysillä nokkamukilla. Tämän jälkeen kun yritin lukea sarjakuvaa sohvalla ja Elina leikitti Kautoa lattialla, poika ryntäsi pystyyn ja kiipesi päälleni vetäen minua paidan läpi mahakarvoista. Se sattui yllättävän paljon. Tämän jälkeen hän istui suoraan haruksieni päällä ja pomppi: "Ihhaaa ihhaaa ihhahhaa!"

(Täällä pitäisi varmaan kirjoittaa jotain hallituksen isyysloma-aloitteesta, mutta kun en tajua siitä mitään. Jos en olisi kaiken aikaa tehnyt töitä kotona, en olisi varmaan osannut edes pitää isyyslomaa. Nyt olin vain kotona koko ajan ja jätin raha-anomuksen jossain vaiheessa Kelaan.) (Juri)

sunnuntaina, maaliskuuta 19, 2006

musiikin ystävälliset kasvot II

Tämä on jo yli viikon takaista, mutta unohdin mainita:
Katsoimme kaikkien muiden koomapotilaiden tavoin Suomen Euroviisukarsintoja. Jos olisin pakinoija, kirjoittaisin varmasti jotain siitä, miten aatelisten sukurutsan degeneroiva vaikutus on alkanut saada aikamoisia muotoja. Se Rovaniemen lordi, mikä hänen nimensä nyt onkaan, ainakin on melko...hmm, eksentrisen näköinen...
No joo, todellisuudessa minulla ei ole Lordista isolla ällällä kuin hyvää sanottavaa. Hän on tuonut hupia pieneen elämäämme. Kun Napapiirin nuijamiehet soittivat Hard Rock Hallelujahia, heilutimme R:n kanssa Baballe nyrkkiä rytmikkäästi. B. matki meitä - ja alkoi sen jälkeen tuijottaa maanisesti käsiään kuin Raskolnikov veritekonsa jälkeen. "Minäkö tuon sain aikaan, ja nämäkö kuuluvat minulle? To-del-la omituista!!!"
Parasta viihdettä, jonka vuoksi Tomi Metsäkedon vastenmielisen limaryöpsäyksen kuuntelukaan ei tuntunut tarpeettomalta.

lauantaina, maaliskuuta 18, 2006

Nukuttamisen sietämätön vaikeus

Olen viettänyt elämästäni varmasti kokonaisia päiviä odottaen, että lapseni nukahtaisivat. Ottilia oli huono nukahtamaan vielä puoli vuotta sitten ja minun piti pitkällisen nukuttamisrituaalin jälkeen istua nojatuolissa sängyn vieressä ja odottaa, että hän varmasti nukkuu. Usein luin kirjaa (olen varmasti lukenut kokonaisia kirjoja vain istuen nojatuolissa ja odottanut, että Ottilia nukahtaa), joskus torkahdin itse.

Lause "Luen vielä vähän aikaa" poistui vasta noin neljä tai viisi kuukautta sitten sanavarastosta, kun kävi ilmi, että äitinsä luona Ottilia nukahtaa itse ja yksin. Jonkin aikaa sain jopa luvan laulaa vain yhden unilaulun, mutta nyt "vaihtelun vuoksi" laulan taas kummatkin (sekä Sininen laulu ja Nukku-Matti). En enää muistele kaiholla aikoja, kun Ottilia pyysi, että luetaan "vielä yksi ihan pikkuinen pikkuriikkinen pikkinen kirja". Joskus törmäsin vanhaan päiväkirjamerkintään, jonka mukaan olin lukenut Ottilialle kahdeksan kirjaa iltasaduksi! Onkos joku puhunut jostain curling-vanhemmista..?

Kauto taas riehuu ja kääntelehtii sängyssään. Nyt hän havahtuilee hereille kymmenen minuutin välein ja heittää peittonsa ja tyynynsä lattialle. Hän tekee sen selvästi tietämättä ihan tarkkaan, mistä on kyse. Se ei ole protesti. Se vain on. Ja sitten huudetaan.

Olen ehkä kärsimätön, mutta olen Kautoakin nukuttaessani aina heijannut hänet uneen. Nyt se tuntuu joskus häiritsevän häntä, mutta pyörivän ja kierivän lapsen katseleminen pimeässä makuuhuoneessa tuntuu sekin kiusalliselta: jotain pitäisi tehdä, mutta mitä. Sitten taas käsi pyllylle ja heijataan.

Kuten sanoin, makuuhuone on pimeä. Kauto nukkui joskus vielä huonommin kuin nyt ja kokeilimme kaikkea. Häädimme itsemme makuuhuoneesta emmekä ole vielä päässeet takaisin. Useina iltoina en kaipaisi muuta kuin että voisi mennä omaan sängyyn ja lukea pari tuntia hyvää kirjaa. Nyt se pitää tehdä olohuoneen sohvalla ja tulee siirtymäriittejä, kun pitää vielä ottaa vaatteet pois, pestä hampaat, asettaa herätyskello ja niin edelleen ja sitten vasta päästä omaan sänkyyn, jossa ei oikein voi edes jutella ilman että lapsi havahtuisi.

No, nukahtaminen on vaikeata. Muistin juuri Kautoa heijatessani, miten kerroin koulussa ekalla luokalla, kun opettaja kysyi nukahtamisvinkkejä, että minä laitan aina silmät kiinni. Olin kai oppinut sen vastikään. (Juri)

torstaina, maaliskuuta 16, 2006

Musiikin ystävälliset kasvot

Rock on rajaton riemu. Muuta ei voi sano, kun seuraa Bebeliiniä.
Musiikkikasvatus alkoi jo kohdussa. Soitimme Hiski Salomaata ja salsaa, ja B. vastasi tunnistavilla potkuilla.
Synnyttyään se on tykännyt erityisesti punk-bändi Kätyreistä. B. on todistettavasti nukahtanut tai rauhoittunut useita kertoja ihan vain laittamalla Kätyrien esikoisen tai tuoreen minin soimaan. Miten sofistikoitunut meuhkan ystävä! Seuraavaksi Undertonesin Teenage Kicks! Tai Kollaan Jäähyväiset aseille! Vai olisiko sittenkin Vibratorsin Baby Baby?
Nytkään se ei millään tahtoisi nukkua. Se räyhäsi kolme varttia - kunnes ymmärsin laittaa masiinaan Matti Nykäsen upean uuden lätyn: Ehkä otin, ehkä en. Johan rauhoittui!
"Kohta ne tivaa
oliks siellä kivaa
hei matti otitko sä simaa
ehkä otin ehkä en mitä väliä sen
kunhan vain siivet nuo kantaa
älä minua soimaa
vaan antaisit voimaa
matkalla huomiseen" (Ville)

keskiviikkona, maaliskuuta 15, 2006

Ei puhu, mutta silti on

Meidän Baba ei todellakaan ole oppinut puhumaan, ei edes oppimassa. Kai sitä pitäisi huolestua, jos viisiviikkoinen alkaisi yhtäkkiä jokeltaa Wittgensteinia. Sen kielenkäyttö on kyllä mielenkiintoista, eläimellisiä urahteluja, kummaa jokelteluja ja erikoisia vinkaisuja. Urisen parhaani mukaan takaisin, vaikka Raisa onkin väittänyt, että sille kannattaisi puhua ihan vaan suomea. Pyh!

On liikuttavaa katsella, kun B. tutustuu vieraisiin ihmisiin. Ne ovat sille niin outoja, että se möllöttää silmillään ja vetää vartalonsa Antti Kalliomäki -tason jäykäksi. Erästä Raisan kaveria hän tuijottaa aina suurilla silmillään, koska tällä on niin pitkät hiukset ja on kai muutenkin eri näköinen kuin me. Tänään B. tutustui erääseen suomalaiseen sarjakuvavaikuttajaan, luotettuun mieheen, nippelitiedon moneen kertaan kruunattuun mestariin - eikä ollut saada silmiään irti, kun tuntui niin jännittävältä, että joku muukin nostaa ilmaan kuin idoli, heeros, yli-ihminen - isä. (Ville)

Puhun, siis olen

Kauto puhuu! Ensiksi olin huolissani monen kuukauden ajan, että jos se nyt myöhästyy ja me rupeamme juoksemaan testeissä sairaalassa ja psykiatrilla ja muuta. Kauton isosisko nimittäin oppi puhumaan melkein samaan aikaan kun hän oppi kävelemään (otti pari askelta kohti mummon akvaariota ja sanoi "kala"), mutta Kauto oppi kävelemään jo sinä päivänä, kun hän täytti yhdeksän kuukautta. Siitä pitäen on juostu ja nostettu pois, mutta puhumista ei ole paljon kuultu.

Jaa, sellaista hauskaa pikkujokeltelua on kyllä ollut. Omia sanoja, kyllä, niitäkin - yksi suosituimmista on ollut "buije", jota Kauto on toistellut usein leikkiessään: "buije buije buije".

Koko prosessi lähti ilmeisesti liikkeelle tarhankäymisen aloittamisesta (tarhoja ei saa moittia: lapsi on oppinut niissä enemmän kuin mitä me voisimme ikinä hänelle opettaa). Hain Kautoa tarhasta ja hän yritti napata tarhatoverinsa Maijun kengät. Sanoin että ne ovat Maijun. Koko kotimatkan ajan Kauto hoki: "Maijju-maijju-maijju-maijju-maijju!" Tätä jatkui pari päivää ja sanasta tuli vähäksi aikaa jopa synonyymi tarhalle.

Siitä Kauto oppi myös sanomaan "mai", joka tarkoittaa (edelleen) maitoa. Hän oppi siis pyytämään juotavaa. Sen on täytynyt olla jonkinlainen loksahdus. Päässä kuului klik: jos osaan sanoa samanlaisia ääniä kuin isä ja äiti ja muut, niin voin oppia pyytämään asioita.

Sen on täytynyt olla järisyttävä kokemus.
Nyt Kauto selvästi ottaa kiinni menetettyä aikaa. Hän opettelee päivässä ainakin pari uutta sanaa. "Nurkka" on ollut yksi vaikeimmin analysoitavista - en millään ollut tajuta, että hän todella tarkoitti, että hän istuu nurkassa. "Kakka" tarkoittaa monta asiaa kakasta jakkaraan. "Putti" on jogurtti. Ja niin edelleen.

Hauskinta on, kun Kauto ymmärtää puhuttua. "Kääritäänkö hihat?" kysyin kun rupesimme tiskaamaan. Määrätietoisesti Kauto veti hihat ylös. (Juri)

maanantaina, maaliskuuta 13, 2006

Pippeli

Kauto istuu juuri lattialla ilman vaippaa ja housuja ja työntää kännykän laturin johdon päätä pippelistä sisään. Naurunremakka on melkoinen. (Juri)

Se oli vain uni, se oli vain...

Kirjaanpa ylös unen, jonka näin viime syksynä, niin ei unohdu. Ei siksi, että se olisi poikkeuksellisen erikoinen, mutta siksi, että siihen kiteytyy aika paljon isyyteen ja minuun liittyviä asioita.

Unessa olin Norjassa haastattelumatkalla. Jostain syystä jouduin jututtamaan salillista mummoja lehteä varten. Haastattelin erästä heistä mikrofonilla, joka muistutti Matti Hagelbergin nallepartiolaisia. Erään haastattelun aikana kuitenkin mikrofoni muuttui lennosta lapseksi, jonka otin syliin. Mummo kehaisi: "Sinähän hoidat sitä hienosti. Kyllä kaikki varmasti sujuu."

Heräsin tyytyväisenä. Seuraavalla viikolla Matti H. tuli vastaan levymessuilla. Kerroin unesta ja miehestä, joka tarkasteli messujen levyjä mukaan ottamallaan omalla tehokkaalla taskulampulla. Vieläkään en osaa sanoa, kumpi tapahtumista järkytti minua enemmän.

Näin muutenkin Raisan raskausaikana tavallista enemmän, ja tavallista häiriintyneempiä unia. Erilaiset pelkotilat ja visiot seurasivat toisiaan. Nyt on taas tasaisen unetonta aikaa; mitään en aamulla muista, ja liekö väliksikään. (Ville)

torstaina, maaliskuuta 09, 2006

Nopeasti kasvatuksesta

Juna lähtee ihan kohta (onneksi asumme aseman vieressä), mutta pitää nopeasti kommentoida kasvatusta, koska se on asia, josta en oikein pääse eteenpäin.

Olen periaatteessa 60-lukulaiset periaatteet imeneenä punikkina täysin vapaan kasvatuksen kannalla ja uskon, että auktoriteetit pitäisi purkaa välittömästi kaikkien ihmisten väliltä, mutta joka päivä näen myös, että se ei toimi. Kauto lakkasi hyppimästä ruokailun aikana pöydälle, kun panimme sille stopin, emmekä odottaneet, että hän tajuaisi sen itse. (Hän tosin keksi toisen tavan, jolla meitä voi jallittaa. Siitä myöhemmin.) No, isäni on sanonut, että kaikki kasvatus on pelkästään lahjontaa ja/tai painostusta. Ei ihme, että minäkin inhoan painostusta ja itseeni kohdistuvia vaatimuksia... Lahjonta saa minut vaivaantuneeksi.

Itse olen nähnyt omalla kohdallani, että ainakin jonkin sortin vapaa kasvatus toimii. Minulle annettiin jatkuvasti mahdollisuus tajuta asioita itse. Se on parasta, mitä vanhemmat voivat lapselleen tehdä. Miten sen vain saisi tehtyä omalle lapselleen, kun tuntuu, että arki on pelkkää sekavaa äheltämistä ja mistään ei selviä ja ruoat jäävät pöydälle ja aamulla ne pitää heittää pois?

Toisaalta uskon myös Vihreän Langan Enoa, joka sanoi, että tärkeintä on, että lasta rakastaa ja että se näkyy koko ajan. Kaikki muu seuraa perässä. Eno - jonka satun tuntemaan siviilissä - on kahden lapsen isä ja uskon, että hän on hoitanut kasvatustyönsä hyvin. (Juri)

keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006

Perityistä ja siirrettävistä ominaisuuksista

Kyllä minuakin geenit kiinnostavat, ehkä enemmän kuitenkin ominaisuuksissa kuin ulkonäössä. Ja lisäksi kotona opittujen tapojen ja arvomaailman huomaamaton vaikutus omaan käytökseen kiinnostaa.

Minä olen perinyt äänenvärin, rytmin ja jopa useita puhemaneereja isältäni - toisin kuin veljeni. Olen myös punikki - toisin kuin veljeni. Muutenkaan juuri mitään omaa piirrettä on vaikeata pitää täysin omana. Siitä syntyykin paradoksi: en aina koe olevani järin läheinen vanhempieni kanssa, vaikka aineelliset todisteet puhuvat toista. No, myönnetään, että elämänkokemukset erottavat.

Arvostan vanhempiani siitä, että he osasivat kasvattaa minut kasvattamatta: mitään ei tuputettu, vaan lähinnä annettiin ymmärtää. Opin "itsenäisesti" epäilemään ulkopuolista maailmaa ja lehdissä julistettua totuutta. Ja mitään minulta ei sensuroitu paitsi Aku Ankan taskukirjoja - ei moraalisista syistä, vaan koska ne olivat isäni mielestä heikkotasoisia ja Barksin ankat paljon mielenkiintoisempia...

Millaisia arvoja sitten haluaisin välittää omalle lapselleni? En tiedä, mutta tiedän, että vihaan yli kaiken hurskastelua, jeesustelua, lässyhumanismia - millä nimellä tekopyhyys ja kaiken hyvän puolella idiotiaan asti seisominen kulloinkin tunnetaankaan. Olen myös melkoinen relativisti ja kyynikkokin (so. realisti?) monessa asiassa. Toisaalta olen sitä mieltä, että ihmisen pitää olla periaatteellinen, johonkin rajaan asti.
Ehkä opettaisin: ole peräänantamaton, mutta muista myös antaa periksi. Valitse sotasi tarkoin, mutta älä jää jahkailemaan. Ihmiset eivät yleensä tiedä, mistä puhuvat - älä anna heille sitä anteeksi vaan vaadi todisteita.
Ja arkisempia: muista sammuttaa valot lähtiessäsi. Kemiaa et tarvitse enää koskaan tämän kirjan luettuasi. Koulu voi tuntua nyt helvetiltä, mutta muutkin fiksut ovat selvinneet siitä. Jos haluat lintsata käsityön tunneilta, autan sinua kaikilla tuntemillani tavoilla: niin minäkin lintsasin. Luistimet ovat alkukantaisia eläimiä varten. Isän pitää nyt lukea kirjaa, jaksaisitko odottaa? (Ville)

tiistaina, maaliskuuta 07, 2006

kummat kummit

Pidämme ensi viikon sunnuntaina nimiäiset. Mikäs siinä, on hauskaa käydä edes kerran elämässään sellaisissa. Koska kasvoin pakanaperheessä, en yhtään tiedä, mitä nimiäisissä (ristiäisistä puhumattakaan) tapahtuu. Senpä tähden moiset pitää järjestää.
Muutamia kysymyksiä tapahtuma kuitenkin herättää. Ensinnäkin: kummit. Mitä vittua sellaiset tekevät ja mikä niiden roolina oikein on, siis sen ilmeisen eli joululahjojen lisäksi? Minulla ei koskaan ollut kummia, enkä tunne menettäneeni mitään.
Raisalla oli pienenä kumma/kummitus (nimitykset vaihtelivat), tupakalle haiseva kommunistitäti (mutta ei siis sukua), joka hankittiin sen jälkeen kun pikkuinen oli valittanut, että miksei hänellä ole kummia. Raisa tosin närkästyi siltikin, koska olisi toivonut kummia kutsuttavan kummiksi. Kumma kyllä.
No, joka tapauksessa nyt hän on jo sopinut kahdesta naispuolisesta kummista, joten minunkin olisi kai ryhdistäydyttävä. Se on vain hankalaa, kun tavallaan ajatus kiehtookin, mutta motivaatio on vähän heikko. Ja millä perusteella valita kummi? Tällä hetkellä olen päätynyt siihen, että kummin pitää olla ihminen, jolla on hyviä kummiominaisuuksia ja potentiaalisesti motivaatiota rooliin, ei välttämättä oma paras ystävä. (Ville)

Geenit ja olemus

Minua taas geenit ja näköisyydet kiinnostavat hirveästi. Mietin koko ajan, minkä näköisiä lapseni tulevat olemaan. Olen pinnallisesti, mutta myös ihan oikeasti onnellinen, että minun lapseni ovat kummatkin nättejä ja mukavan näköisiä. (Joskus se vaivaa minua ja tuntuu, että pitäisi minun sentään osata ajatella jotain järkevääkin, mutta ei aina.)

Ottilialla ja Kautolla on kummallakin minun huuleni ja korvani - jälkimmäisten lahjoittamisesta en osaa olla kovin tyytyväinen. Kautolla on äitinsä kauniit mantelinmuotoiset silmät, jotka tekevät hänestä ajoittain itämaisen näköisen. Valitettavasti hänellä on myös vanhempiensa latkut hiukset. Nyt ne vielä kihartuvat vauvamaisen söpösti, mutta eivät enää sitten, kun niillä alkaisi olla todellista merkitystä ihmisten välisillä markkinoilla. Ottilialla on minun kalloni, ja ilmeisesti myös Kautolla.

Nenä ei ole minun. Arvatenkin. Kauton nenä saattaa vielä pidetä ja jostain alta paljastuu Nummelinien sukunenä, jonka älysin ensimmäistä kertaa vasta kun näin yli 80-vuotiaan mummoni kuihtuneena ja laihtuneena ja kaihin takia ilman silmälaseja. Sama nenä on myös isälläni ja isoveljelläni. Olisin toivonut, että se säilyisi suvussa. Ehkä se tulee näkyviin Kauton lapsenlapsissa.

Huomaan myös, että pitämykset siirtyvät. Kauton äiti ei juuri välitä raaoista tomaateista - Kauto on niihin hulluna. Itse olen sanonut, että tomaatti on ruoka, jonka puutteesta alkaisin ensiksi valittaa, jos pitäisi paeta ydinsotaa bunkkeriin. Isäni on samanlainen. Hän vainosi kerran Tampereen Tammelantorilla tunnin kunnollisia tomaatteja, maistellen, maiskutellen, kritisoiden. Kullaalta saa kuulemma parhaat.

Ottilia taas on perinyt suuren osan luonteestaan omalta äidiltään: tarpeen laiskotella, käsityötaidot, matemaattisen lahjakkuuden. Minua on jääräpäisyys ja kiinnostus moniin erilaisiin asioihin. Jaa, urheilun inhoaminen taitaa tulla meiltä molemmilta. On vaikea kasvattaa lasta innostumaan esimerkiksi luistelusta, kun ei millään itse jaksaisi lähteä seisomaan ulos pariksi tunniksi. (Juri)

maanantaina, maaliskuuta 06, 2006

Uinuvia geenejä

Sanoit, että nukkuva poika on kaunis. Onhan se, tyttökin.
Minulle lapsen nukkumisessa mielenkiintoisinta on tällä hetkellä nukkuma-asento. Bébé (yksi kutsumanimistä) nukkuu todella usein kädet pään yläpuolella - täsmälleen samalla tavalla kuin äitinsä ja hänen äitinsä. Ja minusta haukotteleekin samalla tavalla kuin äiti. Hauskaa.
Sen sijaan ainaisia näköisyyskeskusteluja en ymmärrä. En löydä lapsestani samannäköisyyttä kanssani, enkä Raisan kanssa. Se on itsensä näköinen. (Ville)

Lisää laatuajasta

Väärinkäsitysten välttämiseksi on sanottava, että enhän minä projekteja vähennä. Päin vastoin, tällä hetkellä minusta tuntuu hyvinkin, että aikaa on ja tässähän selvitään. Sen jälkeen kun siirryin kirjoittamaan kotoa käsin, aikaa asioille on tuntunut olevan yhä enemmän. (Tosin myös vähemmän, koska koskaan ei voi olla rauhassa, mutta siitä joskus toiste.) Nytkin työstän muun duunin ohessa pitkiä kirja-artikkeleita sarjakuvalehtien tulosta Suomeen 50-luvulla ja vuosikymmenen nuorisokulttuurista ja sen ilmenemisestä uudessa välineessä, TV:ssä. Lystiä se vaan on.

Lähinnä isä Hänninen tarkoitti vuodatuksellaan sitä, että isäksi tulon jälkeen näytän hamuavan vähemmän pakkopullaa itselleni. Projektit ovat ok, mutta kokoukset perseestä. Olen parin järjestön hallituksessa, ja valitettavasti psyykelleni ei sovi yli tunnin istuminen ilman, että saa puhua joutavia ja harjoittaa sarkasmia. (Ville)

Laatuajasta

Taidan olla ihan erilainen ihminen kuin toveri Ville - tämä vähentää projekteja lapsen syntyessä, minä taas lisään niitä hullun lailla!

Olen joskus puhunut tästä vaimon kanssa. Hän oli lukenut netistä jonkun tuoreen äidin valituksen siitä, kun mies oli isäksi tullessaan heti haaveillut rupeavansa uudestaan pelaamaan sählyä ja kasaamaan bändiä uudestaan kasaan. Tämä oli tietysti tulkittu niin että tuore isä haluaa väistellä kasvatusvastuutaan. Minä näin sen niin - ja olen omalla kohdallani nähnyt -, että isäksi tullessaan mies uskoo että kaikki on mahdollista. Se voi olla endorfiinien aiheuttama hybris ja kostautua pahemman kerran (vaikkapa avioeron kautta), mutta se on silti oikea tunne.

Siinä on tietysti se ongelma, että endorfiinihumalan jälkeen seuraa krapula. Vielä tässä on sinnitelty. Ehkä kaksi lasta maailmaan autettuaan alkaa jotenkin jo hiukan suhteuttaa. Jaa no, olen nyt virallisesti ensimmäistä kertaa kuullut sanottavan, että teen liikaa töitä. (Suuresta osasta tulee niin paska palkka (tai jopa olematon), että ei voi sanoa, että kamppailen pitääkseni perheen leivässä. Vaimokin taisi just ruveta Atkinsin dieetille.)

***

Kauto oppi viimeinkin nukkumaan yönsä reilu kuukausi sitten. Nyt hän on nopeasti oppinut siihen, että hän tulee väliin nukkumaan. Aaargh! Tämän aiheuttivat pari korvatulehdusta ja takahammas. Tällä jätkällä on kyllä ongelma hampaista - en muista että isosiskonsa olisi näin pahasti kärsinyt hampaista. Jos olisin tämän tiennyt, olisin sanonut vaikka synnytyssairaalassa, että pitäkää siellä kunnes hampaat puhkeavat.

Eli jälleen unikoulua. Hohhoijaa. Koskahan tämä lakkaa?

Toisaalta vieressä nukkuvassa pienessä pojassa on jotain niin liikuttavaa, ettei niitä hetkiä antaisi ehkä kuitenkaan pois. (Paitsi että viime yönä samainen liikkis keksi unissaan kääntyä poikittain ja potki äitiään kaulaan. Kun yritin kääntää eri suuntaan, alkoi kova huuto. Onneksi isän tyyny auttoi. Jaoimme tyynyn puoliksi sitten loppuyön ajaksi.)

sunnuntaina, maaliskuuta 05, 2006

Katse olennaiseen

Tervehdys toveri Nummelin!

Kirjoitin viikonlopun IS:iin kolumnin, jossa käsittelin laatuaikaa. On nimittäin jännää, miten muutamassa viikossa on oppinut arvostamaan oman elämän perusasioista - ja sortua niiden vaalimisessa jopa hätävarjelun liioitteluun.

Koska omat hetket työn ja lapsen ulkopuolella ovat kortilla, kaikki aika on laatuaikaa. Ylimääräinen 45 minuuttia kannattaa käyttää helvetin hyvän ruoan laittoon tai tavallista kalliimpaan lounaaseen, johon ei ilman lasta raaskisi sortua. Olen myös hankkinut sumeilematta kirjoja, lähtökohtana se, että jossain vaiheessa se kuitenkin vaatii merkkifarkkuja ja sitten ei ole enää rahaa mihinkään omaan. Mutta hyvä vaan: kerran vaan tänne tultiin eikä olemaan, lauletaan iskelmässä.

Lyhyessä ajassa on ilmennyt toinenkin periaatteessa positiivinen seikka: vihaan entistä enemmän jahkailua ja yritän vastedes vältellä sitä omassa (työ-/harrastus-)elämässäni. Asiat pitää päättää nopeasti, ei niitä keskustelemalla paremmiksi saada. Useimmat kokoukset ovat turhia, ja demokratia paskaa ainakin väärin ymmärrettynä. Ja minä olen sotkeentunut aika moneen turhaan asiaan niiden mielestäni tarpeellisten vuoksi, vaikka parikymppisenä tiesin inhoavani järjestötoimintaa. On siis aika karsia, mikä on vain hyvästä. (Ville)

torstaina, maaliskuuta 02, 2006

Poika takaisin tarhaan

Poika ehti olla meillä neljä päivää kotona (plus viikonlopun), ensiksi neuvolakäynnin takia perjantaina ja sitten maanantaista keskiviikkoon kipeänä. Ei mitään vakavaa, pientä nuhaa ja kuumetta, mutta se näkyi kuitenkin huonona ruokahaluna ja huonona nukkumisena - hetkeksi takaisin tuli jopa vanha tapa pompata toistuvasti hereille keskellä yötä.

Torstaina poika sitten meni lopulta takaisin tarhaan. Vaimo vei, kertoi että poika oli oudosti arastellut eikä ollut kovin innoissaan. Luuliko hän, että kyse oli ollut pysyvästä järjestelystä, jossa hän jääkin nyt kotiin eikä mene enää tarhaan? Onko se lapsen pysyvä tarve, olla vanhempiensa kanssa? Poika on kuitenkin selvästi pitänyt tarhassa olosta ja aivan varmasti hän on saanut siellä enemmän virikkeitä kuin mitä me osaisimme järjestää. (Joku voisi sanoa tähän, että ei lapsi tarvitse virikkeitä.)

Eilisilta oli hulinaa. Hain tyttären meille olemaan normaalin keskiviikkoiltakäynnin ja lisäksi meillä oli vieraita, isoveljeni kolmevuotiaan poikansa kanssa. Huh! En totisesti eilisillan perusteella halua lisää lapsia... päänsärky rupesi tuntumaan takaraivossa, kun veljenpoika rämppäsi lelumikroa varmaan kymmenen minuuttia putkeen ja Kauto yritti ängetä väliin (jopa jalallaan). Onneksi loppuilta meni rauhallisesti. Vaimon kanssa emme jaksaneet paljon tehdä. Makasin kolme varttia sohvalla, otin nokoset ja katselin kattoa. Sitten söimme voileipiä ja pelasimme korttia ja sitten luimme ja sitten nukkumaan. Lapset on yksi suurin syy viettää tylsää elämää, kun ei jaksa enää muuta. (Juri)