keskiviikkona, toukokuuta 31, 2006

Itketystä eskarin päätösjuhlissa

Julmat tarhan tädit olivat juonineet vanhempia vastaan salaliiton: eskarin päätösjuhlissa soitettiin biisi, jossa laulettiin muun muassa "mietin että muistatko vielä kun olin aivan pikkuinen ja hoivasit minua" ja käskettiin edessä seisovien eskarilaisten katsoa vanhempiaan silmiin. Biisin lopuksi sai lähettää lentosuukkoja puolin ja toisin. Nenäliina oli märkä aivan saman tien.

Ottilia menee sitten kouluun syksyllä. Jotenkin tuntuu, että tämän blogin otsakkeessa lukeva "Nuoret isät keskustelevat" ei enää pidä paikkaansa. Mikä nuori isä minä muka olen? Lapsihan on kohta jo yliopistossa!

Niin se vain aika menee. Kliseelle ei voi mitään. Ottiliasta on kasvanut hieno nuori tyttö, jonka kanssa voi puhua järkevästi ja joka nauraa samantyyppiselle huonolle, joskus mauttomallekin huumorille kuin minä. Samalla kai minunkin voi sanoa jotenkin kasvaneen ihmisenä. Toivottavasti. Muistan kyllä hyvin, kun hän oli aivan pikkuinen ja hoivasin häntä. Aivan samalla tavalla hoivaan vielä Kautoakin, joka painaa poskea olkapäähän päiväunilta herättyään. Hänestäkin kasvaa joskus hieno nuori poika, jolla on oma tyylinsä ja omat ajatuksensa.

Kuivin silmin eivät pärjänneet eskarin opettajatkaan. On hiukan lohdutontakin ajatella, että heidän on joka vuosi, kerta toisensa jälkeen jätettävä jäähyväiset joukolle hienoja nuoria ihmisiä, joiden kanssa he ovat ehtineet olla vuoden. "On ollut kiva vuosi", sanottiin, kun kiittelin Ottilian opettajia. Kiitos siitä! (Juri)

sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006

Lauluja kaikille

Vappu tykkää, kuten varmaan kaikki lapset, tavattomasti siitä, että hänelle laulaa. Viimeiset viikot olenkin onnistunut ilahduttamaan ja naurattamaankin tyttöä milloin laulamalla pölkkypäisiä ralleja, milloin viheltelemällä kaikenlaista. Kaikki tuntuu kelpaavan, Bowien Lady Daysta Talvella talikkalan markkinoilla -renkutukseen. Luonnollisesti (?) kaikenlaiset lastenlaulut putoavat parhaiten.
Mutta parempi niin, että minä laulan lastenlauluja - muistaen yleensä vain pari säettä ja keksien loput - kuin että niitä joutuisi kuuntelemaan jonkun toisen esittämänä. Anteeksi vain kaikille muusikoille, jotka joutuvat elättämään itseään lastenlauluilla, mutta kyllä minä alan nopeasti voida pahoin, kun teennäinen nais- tai miesääni raiskaa milloin minkäkin hirvityksen. Eihän se aivan Smurffi-levyihin verrattavaa jumalanpilkkaa ole, mutta en silti vapaaehtoisesti kuuntele lastenmusiikkia.
Paitsi tietysti 70-luvun lastenmusiikkia. Silloin tehtiin monipuolista ja kekseliästä tavaraa, "lauluja kaikille". Ei kenenkään tulisi elää ilman Isoa miestä ja keijukaista (Love, 1970-luvun alusta). Mitkä sovitukset, mitkä sanoitukset! "Ei ole enää ketsuja."
Olen kuullut, että nykyään tehdään taas luovaa lastenmusiikkia (Paikkumaissi, Ella ja Aleksi jne.), mutta koska en ole vielä tutustunut aiheeseen kunnolla, en jaa tuomiota suuntaan tai toiseen. Sen sijaan Moottörin jyrinä -orkesteria voisin kommentoida. Se soitti viikonlopun Maailma kylässä - tapahtumassa "heviä lapsille" - mikä tarkoittaa tässä tapauksessa klassisten hevibiisien soittamista yksi yhteen suomenkielisillä sanoilla. Tylsää! Hevi ja hard rock ovat lastenmusiikkia ihan sellaisenaan, mitäs muuta Lordikaan. (Ville)

lauantaina, toukokuuta 27, 2006

Ilman Kautoa

Olen nyt ollut kaksi päivää yksin. Ensimmäisen päivän vietin vielä sohvalla toipilaana, toisen päivän istuin käytännössä melkein kokonaan tietokoneen ääressä. Myöhään illalla kävin kaupassa ja vähän shoppailemassa. Illalla join yhden siiderin ja luin kirjan loppuun. Sanoisinko, että päivän mittaisesta työputkesta huolimatta tämä on ollut aika rentouttavaa. Soitin stereoita täysillä tiskatessani. Söin aamupalan rauhassa ja luin lehteä pitkään. Nukuin pitkään heräilemättä yöllä. Kohta tämä onni ja autuus loppuu ja Elina ja Kauto tulevat takaisin mummulasta. Kauto on kuulemma oppinut mummulassa pyytämään "keskiä" ja "piparaa". (Juri)

torstaina, toukokuuta 25, 2006

Värien mahdollisesta universaaliudesta

(Anteeksi etten ole kirjoitellut. Olen ollut kipeänä ja poikki ja katsonut lähinnä huonoja elokuvia vanhoilta vhs-kaseteilta. Olen kiittänyt luojaani siitä, että lapsi on päivät tarhassa.)

Mutta eiväthän värit olekaan universaaleja! Jo Keski- ja Länsi-Euroopassa ollaan yleisesti sitä mieltä, että pojalle voi laittaa vaaleanpunaista ja tytölle vaaleansinistä. Minulla on tästä silminnäkijän kertomus.

Kun Ottilia oli saanut nimensä (ilmoitus maistraatin tiskillä), menimme tämän äidin kanssa syömään ravintolaan, jossa Ottilia oli hereillä ja äitinsä sylissä. Ravintolassa oli myös itävaltalaisia, jotka puhuttelivat meitä englanniksi: "What a beautiful boy!" Kun selitimme, että tämä on kyllä tyttö, niin meille kerrottiin, että vaaleanpunaiset vaatteet hämäsivät, heille se kun ilmaisi, että kyse on pojasta.

Kautolla on tyttöjen puolelta ostettuja vaatteita monta. Yksi on vaaleanpunainen pitkähihainen trikoopaita. Se on aivan mahtava ja sopii hänelle loistavasti. (Joskin parhaiten hänelle näyttää sopivan tummanruskea - niin kuin minullekin, mikä on ikävää, koska en kauheasti pidä siitä värinä, paitsi Kauton yllä.) (Juri)

Värit kohdallaan

Kun olin pieni, neuvolakorttini oli sininen. Kun Vappu on pieni, hänen "lapsuusiän terveyskorttinsa" on vaaleanpunainen.
Kätevää. Sukupuolikoodattu valmiiksi! Pientähän tämä toisaalta. Samanlaista väriterroriahan harjoitetaan kautta linjan aivan kaikkialla. Eikä siitä nyt niin tarvitse minusta närkästyä, mutta pidän silti hiukan huvittavana ja ainakin mielikuvituksettomana ajatuksena, että on olemassa yksi universaali, joka paikkaan sopiva "tyttöjen väri" ja yksi aina pätevä "poikien väri".
Miksi? (Ville - ja lupaan aiheesta myöhemmin pidemmästi. Nyt pitää nukuttaa vauvaa.)

maanantaina, toukokuuta 22, 2006

Vatsatautia ja uusia puheenaiheita

Vähästä on ihmisen elämänlaatu kiinni. Olin viikonloppuna Kemissä ja toin ilmeisesti sieltä mukanani vatsataudin. Se tarttui sitten Raisaan, mutta Vappu on vielä säästynyt. Erittäin hyvä näin, mutta kyllä hän on aika tavalla kummastellut väsyneitä vanhempiaan.
Sitäkin tyytyväisempi hän tosin on silloin, kun jompikumpi jaksaa ottaa kontaktia. Aika vähillä hymyillä Vapun saa hymyilemään takaisin tai naureskelemaan. Ja laulamisesta nuo tykkäävät ällistyttävän paljon.
Mistä siirrynkin aasinsilloitta toiseen asiaan. Olen huomannut, että vauvat ovat kuin koiria muutenkin kuin järjenjuoksultaan: niiden "omistajat" saavat uusia puheenaiheita yllättävienkin ihmisten kanssa. Olen huomannut puhuvani Vapusta ja lapsista noin yleisemmälläkin tasolla sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla on aina ollut vähemmän puhuttavaa. Tai vaihtoehtoisesti: joiden kanssa keskustelu on suoranaisesti tökkinyt. Lapsi helpottaa niksunnan kanssa.
Helpottaa se muutenkin. Olen vasta oppimassa hyväksikäyttämään Vapun olemassaoloa, kun pitäisi tehdä jotain vastenmielistä tai karata tarpeettoman pitkästä kokouksesta. Eiköhän se siitä, ajan kanssa. (Ville)

torstaina, toukokuuta 18, 2006

Arkinen äitienpäivä

On pitänyt kirjoittaa äitienpäivästä, mutta en ole ehtinyt. Nyt kun olen kipeänä (kuumetta ja kurkku kipeä), niin on hyvää aikaa!

Elinan ensimmäinen varsinainen äitienpäivä meni kohtalaisen leppoisasti, mitä nyt Kauto herätti seitsemältä aamulla. Hän oli tehnyt tarhassa kortin (en kyllä usko, että hän oli siihen tehnyt mitään) ja ilmeisesti ohjaajien huolellisessa opastuksessa neljä tähdenmuotoista lautasliinapidikettä (Elina sanoi, että ne on tehty darvi-massasta, mutta en ole edes varma, kirjoitetaanko se noin).

Siihen se sitten jäi. Myöhemmin kävimme pyöräilemässä Korppolaismäellä, paikalla jossa hääkuvamme taannoin otettiin. Nyt viereen on noussut ökytalo meri- ja satamamaisemalla, mutta mahtui sinne silti. Onneksi Wärtsilän telakoiden epämääräisiä rojuja aidan takana ei ollut vielä siivottu, siitä tuli vapauden ja järjestelemättömyyden tuntua. Kauto piti suunnattomasti metsässä kävelystä, vaikka hankalaahan se tietysti oli.

Elina oli aiemmin toivonut, että söisimme samppanjatryffelileivoksia, mutta olimme vedelleet semmoiset jo parin tutun kanssa edellisenä päivänä. Se kuulemma riitti. Päivälliseksi söimme jauhelihakastiketta.

Olen aika lailla ollut sitä mieltä, että äitienpäivä on vain sitä varten, että miehet, jotka muuten eivät tee mitään, voisivat lunastaa tekemättömyytensä sillä, että kerran vuodessa keittävät kahvia, laittavat ruoan ja tiskaavat ja tuovat kukkia. Minulle on myös sanottu - asialla sekä Elina että Ottilian äiti -, että aviomiehen ei pidä ostaa äitienpäivälahjoja, koska vaimo ei ole miehen äiti. Kuinka totta! Jos lapsi saisi valita, mitä äiti saa, valinta tuskin osuisi uuteen yöpaitaan tai muuhun vastaavaan perinteiseen äitienpäivälahjaan.

Silti jäi vähän semmoinen fiilis, että olisi tätä voinut enemmänkin juhlistaa. No, ensi kerralla sitten. (Juri)

tiistaina, toukokuuta 16, 2006

Hei mekin lennetään

Voisi myös sanoa: "Hei, me nauretaan!" Kauton uusin huvi on "huimaus", mikä tarkoittaa sitä, että hän menee selälleen makaamaan eteeni, nostaa jalat ylös ja odottaa, että minä nostan ilmaan pää alaspäin. Olen olettanut, että tästä ei seuraa mitään ongelmia lapsen kehitykselle, koska jooga-asentoihin kai kuuluu olennaisesti pää alaspäin roikkuminen. Oli miten oli, poika tykkää aivan valtavasti. Häntä sitten kanniskellaan pitkin kämppää ja välillä hän on kirkonkello - arvaatte varmaan mitä se tarkoittaa. Elinaa tämä kauhistuttaa. Hän on pyörtyä joka kerta. En sano mitään siitä, mitä tehdään, kun Kauto nostaa kädet ylös ja sanoo: "Pyöriä."

Poikamme koheltaminen ei jää vierailtakaan huomaamatta. Eräs ystäväni poikkesi meillä päivänä muuanna ja Kauto puuhaili omia normaaleja juttujaan. Yhden kerran hän meni makaamaan selälleen työtuolille niin että pää ja jalat roikkuivat laidan yli. Ystäväni, joka muutoin vaikuttaa teräshermoiselta karjulta, hermostui: "Hei hei, varos vähän!" Minä sanoin: "Tämmöistä täällä on koko ajan."

Toivottavasti luottamuksemme pojan akrobaattisiin kykyihin ei vaikuta hutilusmaiselta. Vielä enemmän toivon, ettemme joku kertaa huomaa vievämme poikaa katkenneen raajan kanssa polille. En vain millään malttaisi keskeyttää toisen hyvää leikkiä. (Juri)

Jotain mätää Ranskanmaalla

Vanhempani asuvat Ranskassa, joten äitini on lahjoittanut meille joitakuita ranskalaisia lastenvaatteita. Se on mukavaa, varsinkin kun ranskalaiset lastenvaatteet ovat tyyliltään hiukan erilaisia kuin meikäläiset loimet. Eivät parempia tai huonompia, mutta erilaisia.
Joskus erilaisuus tosin hämmentää. Esimerkiksi: minkä ihmeen takia ranskalaiset vaatesuunnittelijat laittavat kaikki napit vauvan selkäpuolelle? Silloinhan ainoa järkevä tapa pukea lapsi on heittää hänet sadistisesti vatsalleen ja napauttaa napit yksi toisensa jälkeen kiinni - sen sijaan, että rauhassa panisi nappeja paikalleen ja samalla katsoisi lasta ja jutustelisi hänen kanssaan . Ei hyvä. No, mitäpä ei lapsi tyylinsä eteen tekisi, hehhee. (Ville)

Hei me lennetään!

Olemme oppineet uuden hienon rutiinin V:n kanssa. Jo viikon parin ajan olen rutiininomaisesti nostellut Vappua aina välillä ilmaan ja kuljettanut niin kuin hän lentäisi. Pötkylä on tavattoman tohkeissaan siitä, miten hän on muiden yläpuolella. Ja jopa äidin! Tällaisesta mitättömästä arkihavainnosta saamme varmasti tulevaisuudessakin rajattomasti hupia irti. Elämä on yhtä ihmettä. (Ville)

maanantaina, toukokuuta 15, 2006

Syvämietteistä skatologiaa

Voi tuota huumorin ihmeellisyyttä. Vappu nauroi tänään kaksi kertaa kakkavaippaa vaihdettaessa. Ilmeisesti hän on huomannut, miten vastenmielisenä siitä pidän ja joko a) tuntee vahingoniloa (voiko noin nuorena tuntea sellaista?) tai b) häntä huvittavat hassut ilmeeni. Toki on mahdollista, että kyseessä ei ole joko-tai-tyyppinen kysymys. (Ville)

Oi niitä aikoja

Kauto pissasi yöllä niin paljon että vaippa vuosi ja hän heräsi. Vaihdettiin vaippa yön pimeydessä ja pantiin toinen yöpuku. Yleensä Kauto on nykyisellään nukahtanut tähän ihan helposti. Ei nyt. Tuli ihan vanhat ajat mieleen: juuri kun on luullut, että poika nukkuu, ja on hipsinyt omalle puolelleen sänkyä ja painanut pään tyynyyn, poika nostaakin päätään ja sanoo: "Yh." Ei muuta kuin takaisin. Yritin lopulta kehittää menetelmää, jossa voi nukahtaa istualleen kädet ja pää sängyn laitaa vasten. En onnistunut.

Aamulla olin kuin kuollut ja sanoin, että menen ottamaan nokoset, kun Elina vei pojan tarhaan. Tunnin päästä pitää poikaa lähteä hakemaan tarhasta enkä ole vieläkään ottanut nokosia. (Juri)

sunnuntaina, toukokuuta 14, 2006

Metsoja kaikkialla

Ihailen vauvojen kykyä kiinnittää huomiota selkeisiin muotoihin - ja innostua niistä niin käsittämättömän paljon. Kerroinkin aiemmin, miten Vappu hihkui holtittomasti nähdessään Jyväskylässä postikortin, jossa oli uhkea metso. Tänään hän istui sitterissä ja sattui huomaamaan keittiopöydän liinassa olevan, voimakkaan ja tavallaan metsomaisen (heh) kuvion. Jo alkoi hihkunta! Vappu keskusteli useita minuutteja olion kanssa.
Olen kateellinen. (Ville)

torstaina, toukokuuta 11, 2006

Kauto kakkasi pottaan!

Meillä on - välillä kiusallisena - tapana pitää Kautoa kotona ilman vaippaa. Tämä aiheuttaa luonnollisesti katastrofeja, mutta tiistaina vältyttiin yhdeltä onnettomuudelta, kun Elina huomasi Kauton olevan kakalla. Poika pinnisteli seisaaltaan, mutta mitään ei ollut vielä pudonnut lattialle. Jotain pilkisteli pakaroiden välistä. Juoksin vessaan, hain potan ja ehdin juuri alle, kun ensimmäinen kikkare lätsähti maahan. Kauto hämmästeli hetken, sitten hän istuutui potalle, mutta ei saanut aikaiseksi mitään. Sitten hän nousi hiukan pystympään, kurkki jalkojensa välistä ja kakkasi pottaan pari kolme isohkoa pökälettä! Kylläpä siitä riemu syntyi! Melkein otin valokuvan potasta, jossa oli kakkaa, mutta en sitten kuitenkaan kehdannut. (Juri)

Kosmisia vieraita?

Nykyisin Vapulla ei enää ole ns. normaalitilaa lainkaan. Hän on joko helvetin kärttyisä (=uninen) tai helvetin hyväntyylinen (=virkeä). Sellaista tasaista jurnuttamista tuntuisi olevan vähän, vaikka juuri sitä väsynyt senttari kaipaa.
No joo, eipä liioitella. Kyllä sellainen jokeltelevan hihkuva vauva on hauska. Varsinkin aamuisin, kun hän tervehtii meitä pitkillä keskusteluilla. Tosin aina ne eivät kohdistu meihin, tuntuu kuin hän puhuisi jonnekin muualle. Hän katsoo seinille ja kattoon niin kuin niissä olisi olentoja, joita emme näe.
Ja niinpä niin: jos olisin Ultra-lehden (kai se vielä ilmestyy?) kestotilaaja, tietäisin, mistä on kyse. Vauvat, nuo rationaalisen ajattelun ja sosiaalisen itsepetoksen tuolla puolen kulkevat viattomat sielut, näkevät luonnollisesti kaikki ne geistit, joita meidän aikuisten paatunut, Darwinin ja Newtonin harhaopeilla lannistettu mieli ei enää suostu havaitsemaan. (Ville)

tiistaina, toukokuuta 09, 2006

Kakkahuumoria

Meilläkin on naurettu. Kauto nauraa välillä pitkiä pätkiä, mutta naurussa on kaksi osaa: ensiksi naurattaa ihan oikeasti, sitten muita alkaa naurattaa, ja Kauto alkaa kaula kireänä nauraa jonkinlaista tekonaurua, joka kuitenkin lopulta muuttuu taas takaisin oikeaksi nauruksi. Se on jonkinlainen noidankehä, jota on vaikea saada loppumaan.

Viimeksi lauantaina saimme kaikki hyvät naurut, kun Ottilia pieraisi iltapalapöydässä ja sitä sitten naurettiin (niin kuin hyvät kasvattajat ainakin). Kautokin nauroi ja sanoi: "Tuttelia!" millä hän ilmeisesti tarkoitti vain, että Ottilia pieraisi. Sitä sitten nauroimme kaikki mahat kippuralla ja Kauton tekonauru vain lisäsi hysteriaa. Se oli mukava hetki ja kruunasi päivän. (Juri)

maanantaina, toukokuuta 08, 2006

Pii pii pikkuinen vauva

Erittäin huolestuttavaa: Vappu on omaksumassa vääriä vaikutteita. Tähän asti olen voinut tyytyväisenä hyristä, että hänen suosikkiyhtyeensä on Kätyrit ja muita hyviä esimerkiksi Sweetheartin levy Ordinary Family Visits Hell ja CMX:n hieno uusi Pirut.
Mutta voi! Nyt V. sai mainospostissa lastenlaululevyn, jossa on kappale Pii pii pikkuinen lintu. Ja että se kuulostaa hänestä hyvältä! Tällaista hihkumista ei kyllä joka rokki saa aikaiseksi. Rupesipa vauva laulamaankin. (Ville)

lauantaina, toukokuuta 06, 2006

Suhuässä luvassa?

Sellaista olen miettinyt, että tuleeko Vapusta sitten stadilainen. Itse puhun yleiskielen ja voimakkaasti liudennetun savon sekoitusta kuten kaikki jyvvääskyläläiset. V. kuitenkin asuu Helsingissä varmaan koko lapsuutensa - ja oppii samalla täkäläisen murteen. Stadilaisittain sihahtavaa suhuässää tiedossa? Oi onnea. (Ville)

perjantaina, toukokuuta 05, 2006

Kolmas nauru..

Tänään irtosi sitten kolmas nauru, pieni mutta kuitenkin. Pieraisin äänekkäästi, mikä sai hänet vavahtamaan yllättyneesti. Sitten nauroin Vapun reaktiolle, jolloin hän nauroi takaisin. Upeaa.
Jaa että toistanko itseäni (kts. kaksi allaolevaa viestiä)? Tietysti. Elämä toistaa.
Sehän isyydessä/vanhemmuudessa onkin jännittävää, ainakin jonkin aikaa. Valtavan monet asiat toistuvat pakostikin päivästä toiseen. On pakko pitäytyä rutiineissa vielä tarkemmin kuin oman elämän suhteen. En tosin ole itse valtavan rutiineihin taipuvainen arjessani, mutta työssä kyllä. Sen vuoksi saman ajattelun siirtäminen perhe-elämään on ollut itse asiassa suhteellisen helppoa, ainakin näiltä osin.
Vaikeampaa on työn ja hoidon yhdistely. Kirjoittaminen kotona pitkin päivää arjen rutiineihin ja hänen elämäänsä yhdistettynä on yhtä helvettiä. Mutta helvetti, kyllä aikuinen ihminen helvettiä kestää. (Ville)

keskiviikkona, toukokuuta 03, 2006

Toinen nauru

Miten sanonta menikään: pienet on piirtäjän ilot. Ja vähään näkyy tyytyvän myös toimittaja, joka kirjoittaa piirtäjistä.
Tänään Vappu nauroi toisen kerran, mikä sai meidät koko lailla liikuttumaan. Se kuulosti jännältä, tuntui kaikuvan jostain kaukaa, jotenkin epätodellisesti. Kun ei ole kuullut puhetta, ei oikein osaa ajatella, millainen nauru sitten voisi olla. Eipä moista tietenkään edes tule ajatelleeksi.
Miten "ihme" sitten tapahtui? Onnistuin saamaan hänet huvittumaan ja nauramaan useita kertoja rummuttamalla mahaani. Mahtavaa, kyllä kannatti juoda olutta silloin, kun siihen oli kunnolla aikaa. (Ville)

tiistaina, toukokuuta 02, 2006

Kauton pyöräilyt

Kauto aloitti sitten pyöräilykauden - ja mekin siinä sivussa. Elina sai uuden pyörän (joka tosin ostettiin käytettynä) ja irrotin rikkimenneestä vanhasta romusta lasten istuimen ja kytkin uuteen Nopsaan. Pelkäsin etukäteen, että jotain menisi pieleen, mutta ei sitten mennytkään. Huh! Kauto inhosi kypärän laittamista, kun nauhat olivat ensiksi liian kireällä, mutta sitten hän heti hoksasi, että sehän on hauskaa. Vappuna kävimme sitten ainakin neljä kertaa pyöräilemässä, kahtena päivänä kumpanakin kaksi kertaa! Kauto oppi jo jossain vaiheessa sanomaan: "ky-pä-rä", kun sanoin, että lähdetään pyöräilemään.

Pelkäsimme aluksi, että Kautolle ei riitä se, että hän istuu ja katselee maisemia. Ei se ihan täysin riittänytkään: piti ottaa käsiin kaksi lapiota. Niitä sitten putoili tasaisin väliajoin ja piti pysähtyä noukkimaan. Hohhoijaa. Muutoin näytti uppoavan vauhdin hurma.

Kauto myös kokeili itse pyöräilyä. Hän sai pikkuruisen kaksipyöräisen, jossa oli apupyörät. Polkimet tuntuivat olevan vielä hiukan liian kaukana keskimittaiselle pojalle. Ehkä jo heinäkuussa hän on kasvanut kriittisen sentin!

Ottilian äidin kanssa taas päätettiin, että Ottilia oppii tänä kesänä pyöräilemään ilman apupyöriä. Olisi varmasti noloa, jos viisi vuotta pienempi pikkuveli oppisi ensiksi.

Muistan kyllä itsekin, että pyöräilyn oppiminen ei ollut helppoa. Isä juoksi vierellä ja piti niskasta kiinni. Päästi varmaan irti jossain vaiheessa varoittamatta... Muistan yhden kerran, kun en yksinkertaisesti uskaltanut nousta seisomaan pyörän selkään (apupyörät oli otettu juuri pois) ja jökötin pyörässä kiinni niin että hienot valkoiset farkkuni tulivat aivan likaisiksi! (Samalla tavalla jökötin uimahallin syvän altaan äärellä, kun isoveli ja joku kaveri houkuttelivat minua hyppäämään. Edelleenkään en hyppää altaaseen, vaan kapuan sinne portaita.) (Juri)

Ensimmäinen nauru

Vappu nauroi vappuna ensimmäisen kerran elämässään. Aika yllättäen se tuli ja jännittävältä kuulosti. Tyttö on aina vieraskorea, joten niin tälläkin kertaa. Meillä oli muutama hyvä ystävä käymässä, ja sen kunniaksi koko aamun väsyneenä narissut Vappu alkoi käyttäytyä kuten enskeli ainaskin.
Se hymyili kovasti - ja lopulta päästi ihan yllättäen pienen naurun, kahteen kertaan. Sen jälkeen keskustelimme lyhyen filosofisen keskustelun, mahtoiko hän nauraa ystävällemme Matille vai Matin kanssa. Koska olen luonnostani korrekti ihminen, jätän tässä yhteydessä mainitsematta, millaiseen lähes-konsensukseen päädyimme. (Ville)

maanantaina, toukokuuta 01, 2006

Hanki ilmapallo!

Sain perjantaina ilmapallon käydessäni erään lehden toimituksessa. Pallo oli makuuni ruma, mutta ajattelin, että voisihan siitä jotain hupia saada irti.
Ja kyllä! V. kävi aivan kuumana ilmapallosta. Sidoimme sen hänen jalkaansa, jotta hän pystyisi liikuttamaan sitä haluaamaansa tahtiin. Sellaista hihkumista näkee harvoin. Vähäiset ovat pienen ihmisen ilot, ja hyvä niin.
Ilmeisesti yksi syy, miksi V. piti ilmapallosta oli, että sen yläosassa ovat hymyilevät kasvot. Kaikenlaiset hymyt kirvoittavat häneltä vastauksen takaisin. Jyväskylässä ihmettelimme, miksi hän keskustelee niin tiiviisti ja tyytyväisenä Raisan mummon seinällä olevalle metsopostikortille. Vähän järkeiltyämme tulimme siihen tulokseen, että kyse on kaiketi metson pyrstön muodosta - joka muistuttaa hymyä.
No, tietysti sellainenkin vaihtoehto on olemassa, että lapsemme on luonnostaan kotiseutuhenkinen. Metso on Keski-Suomen maakuntaeläin, joten toki hän on saattanut kokea geeneistä ryöpsähtävän tunteen syömmessään nähdessään jotain niin upeaa postikortissa. Miten sen kiteyttikään keskisuomalainen jumalhahmo Matti Korpilahti maakuntalaulun sanoissa:
"Männikkömetsät ja rantojen raidat,
laaksojen liepeillä koivikkohaat,
ah, polut korpia kiertävät, kaidat,
kukkivat kummut ja mansikkamaat!

Keitele vehmas ja Päijänne jylhä,
kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen,
vuorien huippujen kauneus ylhä,
ah, kotiseutua muistoineen.

Syntymäpaikka kun on sydän Suomen
siis sitä suottako kiittelisin?
Täällähän aukeni ens' elon huomen,
tänne ma toivon hautanikin.

Täällä on naapuri heimoni verta,
täällä on ystävä voittamaton,
tänne, ah, tänne on kaipaus kerta,
täällä on kaikki, mi kallista on!" (Ville)